Nimeni on Villikaktus
Heiluriovet perässäni kolahdellen astelen häntä pystyssä tomuiseen saluunaan.
Ilmassa leijuu paistettujen kananmunien ja raejuuston täyteläiset aromit, taka-alalla myös aavistus vihreiden kreikkalaisten oliivien hiirenkarvaista tuoksahdusta. Täällä on vastikään laitettu aamupalaa.
Jätän huomiotta lattialle asetellut hopealautaset, joilla ranskalaistyylinen kanapatee ja voissa keitetty valkoinen kala irvokkaine löyhkineen odottavat makuaistitonta ottajaansa. Joka en ole minä. Minä olen Villikaktus, lännen pahamaineisin kissetyttö. Pitäjän nopein ja vaarallisin viisipiikkistäjä, en mikään eilisen teeren poika.
”Täällä on kokkailtu”, karjahdan.
”Kuka on kokkaillut ilman valtuuksia?”, kysyn tietäen vastauksen liiankin hyvin.
”MINÄ olen sheriffi tässä tomukylässä - kaikkien reseptien tarkastaja, lainvalvoja ja itse asiassa niiden laatijakin.”
Hypähdän pöydälle, jolle salakokkailun todistusaineisto on koottu tarjolle.
”Vauhtia, henkipatto, ojenna se aamiaislautanen tänne! Tarkastan henkilökohtaisesti - suullani - täyttääkö murkina kylän laatuvaatimukset. Äkkiä nyt!”
”Kuinka julkeat tuupata minua, tietämätön nainen! Etkö ymmärrä, kenen kanssa olet tekemisissä? Uhmaatko todella sheriffiä? En usko sinulla olevan varaa seuraamuksiin, joita pullikoiminen tuo tullessaan.”
Demonstroidakseni kuinka tosissani olen, pyöräytän tuon julkean naisen ristikkokynän lattialle - uskoakseni katkaisten lyijyn ainakin kolmesta kohtaa. Siinähän opit, ajattelen, ja heilautan mielenosoituksellisesti tuuheaa häntääni aamiaislautasen yllä.
”Voi pyhä huumebanaani, mikä sinua vaivaa?!”, huudahdus karkaa hampaideni välistä, kun minut työnnetään toistamiseen etäämmälle lainvalvojan tehtävistäni.
”Entä nyt? Mites nyt suu pannaan?,” kysyn tönäistessäni keskeneräistä sudoku-lehteä lähemmäksi pöydänreunaa.
”Mitä ihmettä? Ei näin kohdella lain käpälää!”, rääkäisen, kun lainsuodaton kaappaa minut kainaloonsa ja nakkaa minut ulos saluunasta.
Salamannopea viisipiikkiseni viuhahtaa ilmassa merkiten kurjan rikollisnaisen ikiajoiksi juuri ennen kuin ovet suljetaan kirsuni edestä.
”Tämä ei jää tähän! Olen hurja Villikaktus, ja kostoni on oleva suloinen, kuulitko! Kostoni on ol…”
”Aamupalaa, kultakisu Puuhkanen”, laulava kutsu leijailee tajuntaani. ”Tuu rapsimaan.”
Noustessani verkkaisesti sohvannurkasta kuulen tyhjenneen raejuustopurkin laskettavan keittiön pöydälle ja teelusikan kilahtavan sen viereen.
”Olen tulossa, mami! Mahtaisiko tänään saada myös oliiveja?”